Tuntuu vähän erikoiselta sanoa näin, mutta olen tänään menossa entisen työnantajani alumnitilaisuuteen ja tämä on yksi niistä vuotuisista työperäisistä asioista, joita todella odotan. Kyllä, minusta on varsin mukavaa päästä tilaisuuteen, jossa entisen työpaikkani pamppuhousut kertovat myyntihenkisesti aikaansaannoksistaan. Odotan tapaavani ihmisiä, joiden kanssa teimme projektia joskus keväällä 2003.
Luulisin, että lämpimät tunteeni ovat kotoisin organisaatiokulttuurista. Me-henki oli vahva, yhdessä tekeminen oli isolla läsnä. Työpaikat ovat sittemmin vaihtuneet, mutta jotain siitä yhteisöllisyydestä on jäänyt elämään. Jotain sellaista, mikä kaivetaan kerran keväässä esiin ja ollaan vähän ylpeitä siitä, mitä joskus saatiin aikaan. Oltiin me aika hyvä jengi. Tämä on muuten muidenkin kuin minun mielestäni aika erilainen tunne kuin se, mikä syntyy luokkakokouksessa.
Alumnitilaisuudessa kannattaa lyödä verkot vesille. Pienin yhteinen nimittäjä riittää keskustelun aloittamiseksi: ”Koska sä olit firmassa? Mä lähdin 2009.”.
Alumnitilaisuus maksaa itsensä takaisin järjestävälle seurakunnalle, koska se saa goodwillin liikkeelle. Tämä firma tykkäsi meistä silloin kun olimme siellä töissä ja näyttää se tykkäävän vieläkin, miettii alumnijuhlavieras. Puun omenat eivät ole välttämättä lentäneet kauas, ja monesta on tullut potentiaalinen asiakas. Alumnit edustavat valtavaa hiljaisen tiedon määrää. Heidät kannattaa tuntea.
Yritysbrändeistä puhuttaessa kysytään usein, moniko kehtaa pitää firman lippistä päässään.
Aikamoisen tempun tekee se firma, jonka lippistä pidetään vielä vuosia irtisanoutumisen jälkeenkin.
ninasinsights 