Edith olisi saanut minut ohjelmoimaan

Minun piti laukoa tänään sarkastisia kommentteja Wilman uudesta käyttöliittymästä ja kertoa, mitä annettavaa viestintäammattilaisella on käyttöliittymäsuunnitteluun. Mutta sitten pääsin kuulemaan Lindaa ja tuli muuta ajateltavaa.

**

Linda Liukas on se nainen, joka lausuu keynote speakerina Edith Södergrania ja toteaa, että jokaisella lapsella on oikeus oppia tietokoneista. Meidän aikamme lapset kuuluu opettaa ajattelemaan ohjelmallisesti, jotta he ovat hyvässä valmiudessa mahdollisuuksien maailmaan. Siihen, jota Edith mallinsi sanoilla 1920-luvulla ja jota nyt rakennetaan koodilla. Sanoilla yhtä kaikki.

Jos olisin nyt 17-vuotias ja kuulisin Lindaa, minulle tulisi luultavasti ihan toisenlainen elämä kuin tuli.

Minä en pitänyt matematiikasta. Opettelin käynnistämään tietokoneen pakon edessä vuonna 1995, jolloin aloitin yliopisto-opinnot ja piti kirjoittaa essee. Olin huolettoman epätekninen, koska 90-luvulla korvalappustereot olivat jokseenkin teknisin laite, jota käytettiin. Minun kaveripiirissäni ei tainnut olla yhtään tietokoneista innostunutta.

Lukiossa kirjoitin 99 pisteen aineen Edith Södergranista ja vastaitsenäistyneestä kansakunnasta. Nautin ranskan epäsäännöllisistä verbeistä niin paljon, että opiskelin niitä myös kesäyliopistossa. Minulla oli kymppi filosofiasta. Tein monimutkaisia käsitöitä, sillä perusneuleet olivat tylsiä ja ompelukaavoista sai parhaat muokkaamalla. Olin seurakuntanuori ja lauloin kuorossa kohtalaisen sujuvaa kirkkoslaavia kyrillisistä merkeistä. Venäjää en osaa.

Tällä taustalla oli ilmeistä kirjoittaa kasa älliä kielistä ja reaalista ja suunnata sen jälkeen valtiotieteelliseen. Opin analyyttiseksi ja kirjoitin esseitä makrotalouden pikanteista ilmiöistä sekä siitä, miksi uusseelantilainen sovellus uusliberalismista on jännä ilmiö meille suomalaisille. En muka osannut matikkaa, mutta opin silti maksimoimaan hyötyä derivaatalla. Suoritin huvikseni käytännöllisen filosofian kursseja.

Kukaan ei yliopistossakaan sanonut, että kyky pilkkoa valtavia kokonaisuuksia osiin on loogista ajattelua ja abstrahoimista. Niistä on lyhyt matka algoritmeihin. Sain tutkintotodistuksen ja ryhdyin auttamaan analyyttisillä taidoillani yrityksiä.

Toisessa työpaikassani tietokoneet tuppasivat lopulta elämääni. Analyyttisen konsultin oli pakko mennä olio-ohjelmoinnin kurssille. Inhosin tätä ja tuputtavaa asennetta, jonka vuoksi minun piti muuntua sovelluskehittäjäksi. En nähnyt mitään mielenkiintoista siinä, että opin tulkkaamaan html:ää ja css:ää, myöhemmin uml:ää, xml:ää ja mitä niitä nyt on. Aina uusi kolmikirjainlyhenne, joita ikäiseni nuoret miehet pyörittelivät samalla lailla kuin minä aikanani ranskan epäsäännöllisiä verbejä. Kosketuspinta elämään puuttui.

Ne jotka osaavat, ne tekevät ja ne jotka eivät osaa, ne neuvovat muita. Minusta tuli sellainen konsultti, joka lähetettiin hätää kärsivään tietojärjestelmäkehitysprojektiin kysymään, mikä tökkii ja miltä koodarista tuntuu. Opin tämän bisneksen juurta jaksaen aukoessani prosessisolmuja. Kuuntelin työkseni sitä, miten build-prosessi sujuisi paremmin ja mikä saa testaajan otsalohkon turvoksiin.

Ohjelmoijaa minusta ei tullut, mutta opin puhumaan siitä työstä, jota koodaajat tekevät. En liioin arastele editoreita, joilla verkkoon saa tekstiä ja kuvaa. Niiden käytön olen kyllä opetellut omin nokkineni. Osaan antaa rajoitinmerkeillä käskyjä tämän blogitekstin asetuksille, koska taidosta on hyötyä. Tykkään kokata kolmen lajin illallisia ja edelleen toteutan päänsäryttä symbolikielisiä käsityöohjeita rivi riviltä.

Mutta jos olisin teininä tavannut Lindan, hän olisi iskenyt Edith-sitaatillaan suoraan sieluuni.

Olio-ohjelmoinnista ja sanallisesta lahjakkuudesta olisi tullut keino luoda ja ilmentää ideoita. Muuttaa maailmaa. Mitä muuta teini haluaa?

Minä en vaan tiennyt, että minä osaisin.