Tartuin eilen ruokakaupassa heräteostokseen. Kauppias halusi päästä joulun jämistä eroon ja tarjosi porkkanasosetta ulosheittohintaan. Näin silmissäni inkiväärillä tai chilillä maustetun ihanan värisen keiton. Nopeaa ja herkullista tiistai-illan ruokaa. Sose nousi ostoskärryyn ja päätyi illalla kattilaan.
Hämmentyneenä katselin muovipakkauksesta vapautunutta ruoka-ainesta. Sitä ei soseeksi voinut sanoa hyvällä tahdollakaan. Porkkanarouhe olisi ollut osuvampi kuvaus. Soseena myyty porkkana oli hienoa raastetta. Jotta tästä olisi saanut mielikuvieni mukaisen keiton, se olisi pitänyt surruutella itse vielä blenderissä. Se siitä nopeudesta sitten. En jaksanut surruutella, joten söimme chili-porkkanarouhekeittoa. Hyvänmakuinen, mutta siinä määrin erikoinen ruokakokemus, että jää lajissaan viimeiseksi.
Määritelmän mukainen sose on sileää, vauvanmössömäistä. Sellaista, joka menee vaativimmankin sihtikurkun nielusta alas. Ei suutuntumaa, ei sattumia. Muussa tapauksessa tulee huijattu olo. Tämä terveisinä Domretor Oy:lle, joka kertoo toimivansa paremman ruoan puolesta. Korjatkaa Suvi-tuotteenne vastaamaan nimeään tai keksikää sille asianmukainen nimi. Sosetta se ei ole.
**
Ruokasanastossa on paljon sanoja, joiden merkityksestä olen vääntänyt tuttavieni kanssa vuosien varrella. Tässä muutama esimerkki:
”Puolukkasose” ei synny siten, että painellaan marjoja haarukalla hetken aikaa. Sitä paitsi useimmat kuulevat korvissaan puolukkahillon tai -survoksen kutsun poronkäristystä lautaselle annostellessaan. Sose yhdistyy vauvanruokaan, ei sunnuntaiateriaan.
Samoin ”perunasurvos” ja ”muussi” ovat valmistustavaltaan eri asioita ja myös maistuvat ihan erilaisilta.
”Moussaka”-nimellä voi suurtalouskeittiössä tarjota ties sun mitä mössöä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että ruokalajissa tulisi olla munakoisoa.
”Pasha” on kiinteää, veitsellä leikattavaa pääsiäisjälkiruokaa, jota sipaistaan pullaviipaleen (mieluiten ”kulitsan”) päälle. Se ei näytä hedelmärahkalta eikä sitä todellakaan syödä lusikalla jälkiruokakiposta.
Lukion kieltenopettaja teroitti sitä, että ”cappuccino” on aamupäivän kahvi, jota vain sivistymättömät turistit tilaavat italialaiskahvilassa puolenpäivän jälkeen. Kuulen hänen äänensä tiukkana korvissani, enkä kuuna kullan valkeana tilaisi illallisen päätteeksi muuta kuin ”espressoa”.
Kun on lämmitelty terminologian parissa, päästään sujuvasti siirtymään sukujen väliseen ikiaikaiseen taistoon siitä, millä nimellä sämpylätaikinaa ja riisipuuroa sisältäviä perinneleivonnaisia kutsutaan. Minulle ne ovat ”kukkosia”. Sitten väitellään siitä, kuuluuko perunalaatikkoon munamaito ja mitä laskiaispullan väliin laitetaan.
Ratkaisemattomaksi tuomittu kieliristiriita perheessämme koskee ”niitä keltaisia marjoja”. Lakka, hilla, suomuurain, valokki, mikä lie. Perusteet kahden eri termin käytölle ovat vakaat ja vahvat, joten luovimme niiden välimaastossa. Kiinnostuksella odotan, minkä kielivalinnan jälkikasvumme tekee.
ninasinsights 