Arkipyhissä on parasta se, että herätyskello laitetaan pois päältä. Jos sattuu olemaan niin onnellinen kalenteritilanne, että jälkikasvulla ei ole kilpailuja, näytöksiä tai harjoituksia. Kerroin lapsille jo eilen, että äiti on nyt ihan oikeasti aika väsynyt ja haluaa nauttia vapaapäivästä jouten. Minulle nämä päivät, jolloin ei tarvitse poistua kotiovesta mihinkään, ovat harvinaisia ja ehdotonta luksusta.
No, joutilaisuus on suhteellista. Tokihan yksi lapsi piti käyttää 14 kilometrin päässä syntymäpäiväjuhlissa. Muu osa suunnitelmasta floppasi siihen, että koti on ollut kuin hollitupa. Mielessäni on vilkkunut logaritminen kiukkukäyrä. Hiukset ovat edelleen pesemättä, koska arvelin lämmittäväni illasta saunan, ja kotiverkkarit ne samat, jotka aamulla nappasin päälleni. Minun leppoisa päiväni muuttui sellaiseksi, jolloin ruokapöytään istutettiin yksi ylimääräinen ruokailija ja toinenkin olisi ollut ilmeisen mielellään tulossa.
Tiedän, että lapset leikkivät kymmenen neliömetriä olohuonetilaa vaativaa lego- tai barbileikkiä enää muutaman vuoden. Olen täysin tietoinen siitä, että lasten kaverit on hyvä tuntea ja että kotini eli se yksityinen tilani jossa saan liihottaa kotiverkkareissa hiukset pesemistä odottaen, ei ole vain minun. Vaikka minä en tuo ilmoittamatta ruokavieraita kotiin, tajuan sen, ettei 7-vuotias katso paistamaani lihapullakasaa samoin silmin kuin minä. Eikä hän todellakaan ajattele eteisessä, käytävillä ja olohuoneessa ajelehtivaa tavarapaljoutta ja räksyttäviä pölyvillakoiria samoin kuin minä. Lienevätkö kyläilijät edes huomanneet, että hiukseni kaipaisivat pesua. Minua tämä häiritsi kovin. En voi sille mitään.
Koin, että olin klaarannut hommani viestinnällisessä mielessä etukäteen hyvin. Sanoinhan suoraan, että kaipaan lepoa. Täydensin tätä sillä, että nukutaan pitkään. Sekä sillä, että meille ei tänään tule vieraita. Pihalla saa tietysti leikkiä. Miten ihmeessä kävi niin, että jo klo 12 näin edessäni itkupotkuraivaria potevan lapsen, joka kuvitteli neuvottelevansa yökyläilijästä?
Lapset ovat luonnostaan myyntiveikkoja.
Arvelevat, että yhdelle (tai kahdelle, kolmelle) hyvällä idealle ja ehdotukselle on aina tilaa. Aina kannattaa tarjota! Sehän voi vaikka ostaa.
Tänään ostajaksi luultu kumminkin lähinnä turhautui. Myyjät tekivät sen virheen, että kävivät kauppaamassa samansisältöisiä ehdotuksia lyhyen ajan sisään tietämättä toisistaan. Nuorimmaiselle pitäisi myös opettaa se, ettei aloita myyntipuheenvuoroaan sanomalla ”Pliis sano joo!!!!”. Kertoisitko lapsi hyvä sen asiasi ekaksi, että voin muovata mielipidettä.
Jos kiellän yhdeltä, voinko sallia toiselle? Jos ruokin yhden vieraan, pitäisi varmasti kattaa myös toiselle, mutta jos ruokaa ei riitä…? Miten päädyinkin ajattelemaan asiaa esimiehen vinkkelistä, mutta vastaavat tilanteet hikoiluttavat pomoihmisiä usein. Siellä pyydetään asiaa jos toistakin, hyvillä perusteilla ja välillä vähän mankuen, tunteisiin vedoten. Pomo jakaa niukkuutta ja yrittää tasapainoilla toimintaohjeiden ja tunnereaktioiden välimaastossa. Tietää takuulla joutuvansa tilille jokaisesta harha-askeleestaan tai sellaiseksi nähdystä. Koettu epäoikeudenmukaisuus jää kaihertamaan, kunnes pullahtaa joskus esiin kuin ammoinen koodausvirhe versiopäivityksen yhteydessä ja posauttaa iloiset ilmapiirit silpuksi.
Veikkaan, että jos pitäisin nimenhuudon, ilmoittautuneita esimiehiä riittäisi jonoksi asti kertomaan tilanteista, joissa selkeästi viestitty asia on vettynyt matkan varrella tunnistamattomaksi mössöksi, joka lopulta kääntyi itseään vastaan. Minun piti olla tänään leppoisa ja rento, päädyin olemaan pipo kireällä siksi että viestini välittyi rikkinäisen puhelimen kautta. Onneksi jokainen esimies, joka venyttää taitojaan myös vanhempana, saa ahkerasti treeniä toteutus- ja neuvottelulihaksiinsa. Kuvittele tähän sellainen pirunsarvilla varustettu hymiö.
Lenkkarit jalkaan ja ovesta ulos. Sitten saunaan. Huomenna on tasoittava toimistotyöpäivä.
ninasinsights 